Tanssittaisiinko myös ruusuilla?

Tiesin jo aloittaessani, etten ole mikään bloggaaja, joten olen pyytänyt muitakin johtokunnan jäseniä välittämään tuntojaan tälle palstalle. Sitä paitsi olen jo liian pitkän aikaa saanut näppylöitä termistä ”sosiaalinen media”, joka näyttää liian usein tarkoittavan ihmisten sosiaalisuuteen kuuluvan huomionkipeyden, juoruilun ja ilkeyden, pahimmillaan psyykkisen väkivallan valikoiman jatkuvaa monipuolistumista. Jos huoli kirjojen painamisen, lennättimen, puhelimen ja television moraalisesta haitallisuudesta olikin tarkoitushakuista lietsontaa tiedon ja mielipiteiden vaihdon vapauden vaaroista vallitsevaa poliittista ja taloudellista järjestystä kohtaan, silmitön virtuaalisen kommunikoinnin ihannointi ei vaikuta paljon kummoisemmalta. Eivät nuoremman polven kommentit bloggaukseen kyllästymisestä ja kiihtyvästä helpompien ja ”sosiaalisempien” verkossa poseeraamisen muotojen tarjoumista myöskään perustele satsaamista jo kivikautistuviin tapoihin herättää jäsenistön ja muun aikuiskasvatustutkimuksesta kiinnostuneiden huomiota.

Kommentteja ja muiden bloggaajien runosuolten pursuamista odotellessa yritän virittäytyä blogiaaltopituudelle, mikäpä muu aiheena kuin aikuiskasvatuksen tutkimuksen ja tieteellisen koulutuksen tulevaisuus. Suomalaiset yliopistot ottivat opetusministeriön ja uuden yliopistolain tuella aimo harppauksen angloamerikkalaisten esikuviensa perään vuoden 2010 alusta alkaen. Vaikka Aalto-yliopisto on toki suurin ja kaunein, sen yhteys aikuiskasvatustutkimukseen on kuitenkin välillinen. Kiintoisampaa on se, mitä tapahtuu niissä yliopistoissa, joissa aikuiskasvatus on pääaineen asemassa: Tampereella, Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä, Joensuussa, Vaasassa/Åbo Akademissa, Rovaniemellä.

Koko suomalaisen koulutuksen, mukaan lukien yliopistot, hyvinvointivaltiollistumisen vaihe kesti varsin lyhyen ajan 1970-luvulta tähän asti. Toki ylikansallinen markkinoistuminen ja taloudellinen ja tuotannollinen kilpailukyky ovat vallinneet yliopistojen toimintalogiikkaa ainakin pari vuosikymmentä. Turhauttavalta saattaa sen innokkaimmista kannattajistakin silti tuntua se, että nyt vuosien varrella tahkotut toinen toistaan rahaa houkuttelevammat viritelmät on laitettava taas uusiksi suuruuden, kauneuden ja riskinoton päättymättömissä Suomen ja maailman mestaruuskilpailuissa. Tampereen perspektiivistä näyttää siltä, että Suomeen kehitetään angloamerikkalaista lukion jatkeen tai ammattikorkeakoulun mallia, jossa uudet opiskelijat astelevat massaopintoihin ja psykososiaalisiin valmennuksiin 3-4 vuodeksi ennen erikoistumistaan työmarkkinoille. Humboldtilaiset haihattelut saa lopultakin unohtaa, kun perustutkintokoulutus, tutkimus ja tutkijankoulutus eriytetään omiksi huiputuskeskuksikseen. Pikaisesti katsoen aikuiskasvatukselle voisi olla luvassa vähintäänkin juhlaa, ellei jopa ruusuilla tanssimista. Eikö se näinä elinikäisen oppimisen aikoina olisikin kaikille kasvatustieteilijöille ja lukuisille sivuaineopiskelijoille yhteisten opintojen keskeinen aihe ja merkittävä maisteriohjelmien sisältö. Kai tulevaisuudessa niin julkista kuin yksityistä rahaakin osoitetaan entistä enemmän aikuiskasvatusaiheiseen tutkimukseen ja tutkijankoulutukseen?

Näppituntumani yliopistojen strategiaprosesseista ei ole yhtä ruusuinen. Päällimmäisenä on eloonjäämiskamppailu, jossa performanssi aina päihittää pohdinnan. Kiihkeässä painopisteiden ja profiilien etsinnässä rahoittajien sekä kansainvälisten, kansallisten ja alueellisten politiikantekijöiden ja asiakkaiden huomion herättäminen ja suosion saaminen väistämättä menevät ohi tieteenalojen, tutkimuksen ja tieteellisen koulutuksen tilan arvioinnin yhdessä kentän toimijoiden kanssa. Viimeistään nyt on avoimesti tunnustettava, että aikuiskasvatus on niin käytännön kuin tieteenalana poliittisesti, teoreettisesti ja organisatorisesti kiistanalainen, ristiriitainen ja jännitteinen ilmiö. Vaikka tutkimusseura niin mieluusti haluaisikin edustaa jotain suomalaisten – ehkä planetaaristenkin – tutkijoiden jakamaa jaloa pyrkimystä sen kehittämiseen ja edistämiseen, aikuiskasvatuksen tutkimuksesta ja tieteellisestä koulutuksesta kiinnostuneiden ihmisten oma liikehdintä, keskustelu ja järjestäytyminen ratkaisevat sen paikan tulevissa muutoksissa.

Henkilökohtaisesti olen viime kuukausina joutunut komplisoituneen jalkaleikkauksen takia kokemaan pitkittyneen kivun ja kyvyttömyyden tunteiden epäjalostavat seuraukset ihmisen suhtautumiselle itseensä ja kanssaihmisiin. Ehkä ne myös muistuttavat siitä, miten uskomattoman haavoittuvia me psyykkisesti ja fyysisesti kaikesta joustavuudestamme huolimatta olemme ja miten tärkeää aikuisuuden ylläpitäminen ja suojeleminen on ihmiselämän jatkumiselle ja perustavalle hyvinvoinnille.

Anja Heikkinen, puheenjohtaja