”Onko tilaa kriittiselle aikuiskasvatuksen tutkimukselle?”

Työryhmä, Aikuiskasvatuksen tutkijatapaaminen, Joensuun yliopisto 19.2.2010 Kristiina Brunila & Ulpukka Isopahkala-Bouret

Meitä kiinnostaa kriittisen aikuiskasvatuksen tutkimuksen mahdollisuudet – nykytila ja tulevaisuus. Työryhmän pitämisen tarve heräsi meille tilanteessa, jossa huomasimme puhuvamme kriittisestä aikuiskasvatuksen tutkimuksesta ja tutkijan liikkumavarasta pääosin keskenämme. Aloitimme työryhmän omilla alustuksillamme, joissa koetimme sanallistaa aikuiskasvatuksen piirissä toimivan tutkijan liikkumavaraa markkinoituvassa projektiyhteiskunnassa sekä kriittisen aikuiskasvatuksen tutkimuksen tilannetta Suomessa ja kansainvälisesti.

Kristiina: Tutkijan liikkumavara näyttää kapenevan. Projektiyhteiskunnassa niin tutkijoiden kuin muidenkin ”paremmin tietäjien” edellytetään kehittävän ikään kuin yhteistyössä toimintamuotoja erilaisten sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen. Tutkimus ihan kuin luonnostaan valjastuu vaihtoehtoisten toimintamallien vaikutusten arvioimiseen, työelämän kyseenalaistamattomien intressien palvelemiseen ja tietenkin käytännönläheisyyteen, mikä kuvaa erityisen hyvin aikuiskasvatuksen tutkimusta. Arvioinnilla, jota suoritetaan projektin alusta loppuun asti, varmistetaan, että taloustalkoohenkinen toisto tapahtuu ”oikein”. Tutkimuksesta ja sen perusteella tehdystä kehittämistyöstä tulee ikään kuin neutraalia, sellaista, että sen tuloksia voivat periaatteessa kaikki kannattaa niin, että ”oikeanlainen” vaikutelma tehokkuudesta pysyy yllä. Toisaalta tutkimuksista ei seuraa mitään, eivätkä ne herätä kenessäkään yhtään mitään. Pragmaattisuuden ja taloustalkoohenkisyyden vaatimus säätelee liikkumavaraa niin, että tutkijoina emme enää kysele perinpohjaisuuden, perehtyneisyyden tai pitkäjänteisyyden perään. Mitä tässä tilanteessa kriittinen aikuiskasvatuksen tutkimus tarkoittaa, jos haluamme vastustaa tutkimuksen kääntämistä pelkäksi rahan kielen toistamiseksi ja lisäkontrollin perusteluksi? Liikkumavaran raivaamiseksi voisimme etsiä akateemisia käsitteitä ja kriittistä aikuiskasvatuksen tutkimuksen liikkumavaraa. Ja jos ajatellaan, ettei vallan ulkopuolisia paikkoja ole, olemme kaikki osallisia siihen, millainen liikkumavara meillä tutkijoina on. Vallan muodon ja sen seurausten sanallistaminen esimerkiksi mielentilamme näkökulmasta voisi olla paikallaan.

Ulpukka: Aikuiskasvatuksen historiasta löytyy monessakin mielessä kriittisiä avauksia, joilla on vaikutusta edelleen, esimerkkeinä vaikkapa Freireläinen kriittinen pedagogiikka tai suomalainen vapaa kansansivistystyö ja työväen sivistysliike. Kuinkahan paljon tänä päivänä tuodaan tutkimuksen avulla esiin aikuiskasvatuksen kriittistä luonnetta? Aika pitkälti tutkimusaiheiden valinnassa näkyy siirtyminen markkinavetoiseen ”elinikäiseen oppimisen”, jossa itseä kehitetään ennen kaikkea työllistymistä ja työelämää silmällä pitäen. Entä miten voi kriittisesti tarkastella aiheita, jotka eivät itsessään ovat mitenkään ”kriittisiä”? Tarve kriittiseen tarkasteluun voi saada alkunsa käytännön kokemusten tai tutkimusprosessin myötä nousseista huomioista, jotka pakottavat etsimään välineitä tutkimuskohteen jännitteiden kriittiseen analyysiin ja pohdintaan. Kriittiseen kysymyksenasetteluun liittyy aina jollain tavalla vallan ja eri toimijoiden intressien tarkastelu. Kuinka paljon aikuiskasvatuksen tutkimuksessa on hyödynnetty vaikkapa kriittisen sukupuolen tutkimuksen, kriittisen työntutkimuksen tai kriittisen johtamisen tutkimuksen lähestymistapoja ja menetelmiä? Myös jonkinlainen aikalaisanalyysin ja historiallisen tarkastelun vuoropuhelu voisi mahdollistaa mielenkiintoisen kriittisen tarkastelun. Mikä sitten rajoittaa tänä päivänä sitä, mitä saa tutkia ja kuinka kriittinen voi olla? Esim. EU-hankkeiden puitteissa on aika valmiit raamit, ”hyvät käytännöt”. Rahoittajan antamat suorat ja epäsuorat ohjeet vaikuttavat siihen, miten me määrittelemme tutkimuksemme tarkoituksen; millaisilla käsitteillä, teorioilla ja menetelmillä tutkimuksen toteutamme; ja miten tuloksemme julkaistaan ja hyödynnetään. Entä mitä erilaiset kompromissit ja ”kaksois-agendat” (kirjoittaa hakemukseen toista ja ajattelee tutkivansa siinä rinnalla jotain muuta…) tekevät tutkijan uskottavuudelle tutkijayhteisön silmissä ja tutkijan omalle ”itsekunnioitukselle” (integrity)?

Työryhmään osallistui useita aikuiskasvatustieteen tutkijoita ja opiskelijoita. Kirjasimme keskustelua ylös ja tätä blogia varten otimme vapauden teemoitella keskustelua niin, että jaoimme keskustelun teemat kriittisen historiallisuuden painottamiseksi, aikuiskasvatuksen sisäiseksi moninaisuudeksi ja ristiriitaisuudeksi sekä talouden säätelemäksi liikkumavaraksi. Katsokaa kommentit!

Keskustelun perusteella pohdimme sitä, että on ehkä helpompi puhua siitä, kuinka aikuiskasvatustiede on ollut historiallisesti kriittistä kuin tarkastella kriittisesti sitä, minkälaiselta aikuiskasvatuksen tilanne tällä hetkellä näyttää. Erityisesti nykyisen tilanteen sanallistaminen vaikuttaa hankalalta. Keskusteluissa esitettiinkin tarve kriittistä aikuiskasvatusta koskevalle keskustelulle. Yksi ehdotus oli järjestää ATS:ssä keskustelukerhoja siitä, mitä markkinahenkisen toiston korostamisesta seuraa esimerkiksi mielentilalle.

Tanssittaisiinko myös ruusuilla?

Tiesin jo aloittaessani, etten ole mikään bloggaaja, joten olen pyytänyt muitakin johtokunnan jäseniä välittämään tuntojaan tälle palstalle. Sitä paitsi olen jo liian pitkän aikaa saanut näppylöitä termistä ”sosiaalinen media”, joka näyttää liian usein tarkoittavan ihmisten sosiaalisuuteen kuuluvan huomionkipeyden, juoruilun ja ilkeyden, pahimmillaan psyykkisen väkivallan valikoiman jatkuvaa monipuolistumista. Jos huoli kirjojen painamisen, lennättimen, puhelimen ja television moraalisesta haitallisuudesta olikin tarkoitushakuista lietsontaa tiedon ja mielipiteiden vaihdon vapauden vaaroista vallitsevaa poliittista ja taloudellista järjestystä kohtaan, silmitön virtuaalisen kommunikoinnin ihannointi ei vaikuta paljon kummoisemmalta. Eivät nuoremman polven kommentit bloggaukseen kyllästymisestä ja kiihtyvästä helpompien ja ”sosiaalisempien” verkossa poseeraamisen muotojen tarjoumista myöskään perustele satsaamista jo kivikautistuviin tapoihin herättää jäsenistön ja muun aikuiskasvatustutkimuksesta kiinnostuneiden huomiota.

Kommentteja ja muiden bloggaajien runosuolten pursuamista odotellessa yritän virittäytyä blogiaaltopituudelle, mikäpä muu aiheena kuin aikuiskasvatuksen tutkimuksen ja tieteellisen koulutuksen tulevaisuus. Suomalaiset yliopistot ottivat opetusministeriön ja uuden yliopistolain tuella aimo harppauksen angloamerikkalaisten esikuviensa perään vuoden 2010 alusta alkaen. Vaikka Aalto-yliopisto on toki suurin ja kaunein, sen yhteys aikuiskasvatustutkimukseen on kuitenkin välillinen. Kiintoisampaa on se, mitä tapahtuu niissä yliopistoissa, joissa aikuiskasvatus on pääaineen asemassa: Tampereella, Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä, Joensuussa, Vaasassa/Åbo Akademissa, Rovaniemellä.

Koko suomalaisen koulutuksen, mukaan lukien yliopistot, hyvinvointivaltiollistumisen vaihe kesti varsin lyhyen ajan 1970-luvulta tähän asti. Toki ylikansallinen markkinoistuminen ja taloudellinen ja tuotannollinen kilpailukyky ovat vallinneet yliopistojen toimintalogiikkaa ainakin pari vuosikymmentä. Turhauttavalta saattaa sen innokkaimmista kannattajistakin silti tuntua se, että nyt vuosien varrella tahkotut toinen toistaan rahaa houkuttelevammat viritelmät on laitettava taas uusiksi suuruuden, kauneuden ja riskinoton päättymättömissä Suomen ja maailman mestaruuskilpailuissa. Tampereen perspektiivistä näyttää siltä, että Suomeen kehitetään angloamerikkalaista lukion jatkeen tai ammattikorkeakoulun mallia, jossa uudet opiskelijat astelevat massaopintoihin ja psykososiaalisiin valmennuksiin 3-4 vuodeksi ennen erikoistumistaan työmarkkinoille. Humboldtilaiset haihattelut saa lopultakin unohtaa, kun perustutkintokoulutus, tutkimus ja tutkijankoulutus eriytetään omiksi huiputuskeskuksikseen. Pikaisesti katsoen aikuiskasvatukselle voisi olla luvassa vähintäänkin juhlaa, ellei jopa ruusuilla tanssimista. Eikö se näinä elinikäisen oppimisen aikoina olisikin kaikille kasvatustieteilijöille ja lukuisille sivuaineopiskelijoille yhteisten opintojen keskeinen aihe ja merkittävä maisteriohjelmien sisältö. Kai tulevaisuudessa niin julkista kuin yksityistä rahaakin osoitetaan entistä enemmän aikuiskasvatusaiheiseen tutkimukseen ja tutkijankoulutukseen?

Näppituntumani yliopistojen strategiaprosesseista ei ole yhtä ruusuinen. Päällimmäisenä on eloonjäämiskamppailu, jossa performanssi aina päihittää pohdinnan. Kiihkeässä painopisteiden ja profiilien etsinnässä rahoittajien sekä kansainvälisten, kansallisten ja alueellisten politiikantekijöiden ja asiakkaiden huomion herättäminen ja suosion saaminen väistämättä menevät ohi tieteenalojen, tutkimuksen ja tieteellisen koulutuksen tilan arvioinnin yhdessä kentän toimijoiden kanssa. Viimeistään nyt on avoimesti tunnustettava, että aikuiskasvatus on niin käytännön kuin tieteenalana poliittisesti, teoreettisesti ja organisatorisesti kiistanalainen, ristiriitainen ja jännitteinen ilmiö. Vaikka tutkimusseura niin mieluusti haluaisikin edustaa jotain suomalaisten – ehkä planetaaristenkin – tutkijoiden jakamaa jaloa pyrkimystä sen kehittämiseen ja edistämiseen, aikuiskasvatuksen tutkimuksesta ja tieteellisestä koulutuksesta kiinnostuneiden ihmisten oma liikehdintä, keskustelu ja järjestäytyminen ratkaisevat sen paikan tulevissa muutoksissa.

Henkilökohtaisesti olen viime kuukausina joutunut komplisoituneen jalkaleikkauksen takia kokemaan pitkittyneen kivun ja kyvyttömyyden tunteiden epäjalostavat seuraukset ihmisen suhtautumiselle itseensä ja kanssaihmisiin. Ehkä ne myös muistuttavat siitä, miten uskomattoman haavoittuvia me psyykkisesti ja fyysisesti kaikesta joustavuudestamme huolimatta olemme ja miten tärkeää aikuisuuden ylläpitäminen ja suojeleminen on ihmiselämän jatkumiselle ja perustavalle hyvinvoinnille.

Anja Heikkinen, puheenjohtaja