torstai 22. lokakuuta 2009

Kuinka monta meitä tarvitaan…ja mihin?

Jälkijunassa tai ei, isoäidin ikään ehtineessä tutkimusseurassakin aletaan nyt bloggailla! Näinä päivänä kirjoittajan olo on aika skitso: globaali talouskriisi koettelee EU-rekeen toivorikkaasti istunutta Suomea, elinkeinollisia innovaatioita metsästellään, ammatillista osaamista ja yhteiskuntarauhaa halutaan pitää yllä. Odotukset oppimisen ja koulutuksen mahdollisuuksista päästää meidät pahasta ovat virittyneet korkealle. Tutkija-opettajana voisi hyristä mielihyvästä: aikuiskasvatusta, aikuiskasvatuksen asiantuntijoita ja alan tutkimusta tarvitaan enemmän kuin koskaan. Kuten Jukka Tuomisto hiljan totesi jäähyväisluennossaan, meillä Suomessa aikuiskasvatuksen tutkimusta ja tieteellistä koulutusta onkin monen muunmaalaisen mielestä kadehdittavan paljon. Meneekö aikuiskasvatuksella ja sen tutkimuksella oikeasti niin hyvin?

Tutkimusseuran johtokunnassa luotailemme toistuvasti eri yliopistojen tapahtumia. Aikuiskasvatus-lehdelle tarjotut kirjoitukset ilmentävät osaltaan tutkimuksen tilaa. Aikuiskasvatuksen kentän ja politiikantekijöiden kiinnostuksen laatu ja määrä kertonee sekin jotain. Puuhakkaita olemme ja lämpöä tarvitaan, mutta miten lie valon laita? Kuinka paljon lisäämme – ja kenen - tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä aikuiskasvatuksen nimissä tapahtuu ja millaisin seurauksin? Yliopistot ovat toki yleisen rationalisoinnin kourissa, mutta tosiasiassa suurinta osaa viroissa toimivista ei tieteenalan tila ole näyttänyt vuosikausiin kiinnostavan. Projekteilla hallinta ja keskinäisen kilpailuttamisen logiikka ovat uponneet yliopistoväkeen esimerkillisen sulavasti. Vaikka aikuiskasvatuksen paikkaa on tehty ja tehdään eri yliopistoissa vaihtelevissa voima- ja valtakentissä, kukaan ei halua tai uskalla vaarantaa verkostojaan ja liittolaisuuksiaan niiden avaamiseksi. Tietysti voi väittää, ettei tieteenalaidentiteetillä tai siihen kytkeytyvällä asiantuntijuudella ole väliä, kunhan tutkimus ja koulutus on laadukasta. Laadun kriteereiksi taas olemme niin yliopistoissa, aikuiskasvatuksen kentällä kuin hallinnossakin hyväksyneet ”tulokset”. Jos julkishallinnon, aikuiskasvatuksen järjestäjien ja työmarkkinaosapuolten edustajat saavat politiikan tekoon parhaat eväät kansan- ja liiketaloudellisista ja työvoimapoliittisista ennusteista ja aikuiskasvatustyössä tärkeintä ovat yleispedagogiset ja konsultointitaidot, mihin aikuiskasvatuksen erityistä tutkimusta tai tieteellistä koulutusta tarvitaan. Eikö elinikäisen oppimisen periaatekin tee koko aikuisuuden ilmiön ja käsitteen vanhentuneeksi ja tarpeettomaksi?

Yhteisiä lyhteitä tuskin näinä aikoina sidotaan, mutta oma käsitykseni on, että aikuisuus persoonallisena ja kollektiivisena ilmiönä, empiirisesti ja teoreettisesti perusteltuna käsitteenä ja eettisenä kategoriana on edelleen olemassa ja tarpeellinen. Ihmiselämien pidentyminen ja moninaistuminen tekee aikuisuutta tukevasta ja ylläpitävästä kasvatuksesta varmasti monimutkaisempaa. Kuten lapsuuden ja nuoruuden, niin myös aikuisuuden ymmärtäminen ja puolustaminen vaatinee jatkossakin asialle omistautuneita ammattilaisia. Tässä katsannossa aikuiskasvatuksen yliopistotutkijat ja -opettajat ovat osa eri puolilla yhteiskuntaa toimivaa aikuiskasvatuksen ammattikuntaa, joiden voisi odottaa kantavan huolta siitä, mitä ja miksi kollegat omassa yksikössä, toisessa yliopistoissa ja muualla maailmassa tekevät. Ilman yhteistyötä tutkijoiden löydöksistä ei kuitenkaan rakennu muille kentille välittyvää viestiä eikä tieteenalaa pidemmällä tähtäyksellä vahvistavaa teoriaa.

Anja Heikkinen, puheenjohtaja